Mitä Raamattu sanoo surusta?
Vastaus
Suru on syvä ja voimakas tunne, jonka aiheutti jonkun tai jonkun, jota pidimme rakkaana, menettäminen. Suru on osa rakastamista ja elämään sitoutumista. Menetys tulee väistämättä tähän langenneeseen maailmaan ja suru sen mukana. Suru ei ole tunne, jota pitäisi välttää, vaan se, joka on tunnustettava ja läpikäytävä.
Kuolema on usein sysäys surulle, mutta voimme surra kaikenlaista menetystä. Se voi sisältää unelman menettämisen, suhteen menettämisen, terveyden menetyksen, lemmikin kuoleman tai jopa lapsuudenkodin myynnin. Joskus suru tuntuu yksityisemmalta, kun se liittyy esimerkiksi lapsettomuuteen, keskenmenoon, aborttiin, puolison pettämiseen tai jopa omaan syntisyyteemme. Asioita, joita suremme, voi olla vaikea ilmaista muille, mutta usein menetysten jakaminen ja jonkun muun surra kanssamme on polku kivun läpi (Room. 12:15). Jumalan perhe on elintärkeä elämässämme ja keskeinen keino, jolla Jumala palvelee meitä (ja käyttää meitä palvelemaan muita). Luonnollisesti ensimmäinen paikka, jossa meidän tulee viedä surumme, on suoraan Jumalalle, sekä rukouksessa että hänen Sanaansa tutkiessamme. Jumala voi käyttää surua auttaakseen meitä tuntemaan Hänet enemmän, kun saamme Hänen lohdutuksensa ja kun surumme saa meidät arvostamaan täydellisemmin elämän lahjaa ja ymmärtämään synnin todellisuutta maailmaamme. Suru voi yhdistää meidät Jumalan sydämeen.
Psalmi 34:18 sanoo, että HERRA on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän ja pelastaa ne, jotka ovat murtuneet. Jumala ymmärtää surumme ja tarjoaa olevansa kanssamme ja lohduttaa meitä Sanansa lupauksilla ja rauhalla, joka ylittää kaiken ymmärryksen (Filippiläisille 4:6–7). Hän sisällytti Sanaansa myös esimerkkejä jumalisista ihmisistä, jotka kärsivät surusta. Pietari tunsi surua, kun Jeesus kysyi häneltä kolme kertaa: Rakastatko minua enemmän kuin näitä? (Joh. 21:17), ja hän murtui muistista, kuinka hän oli pettänyt parhaan ystävänsä (Luuk. 22:61–62). Paavali oli murheellinen katumattomasta synnistä seurakunnissa, jota hän rakasti (2. Kor. 12:21). Jeesus itse oli surujen mies, joka tunsi syvimmän surun (Jesaja 53:3, NLT). Herramme murehti ihmisten sydämen kovuutta, kun he kieltäytyivät hyväksymästä Häntä Jumalan Pojaksi (Mark. 3:5; Luuk. 19:41). Kun Hänen ristiinnaulitsemisensa lähestyi, Jeesus oli syvästi murheellinen valtavasta koettelemuksesta, jonka Hän joutui kohtaamaan (Mark. 14:33–36).
Voimme murheuttaa Pyhää Henkeä teoillamme ja asenteillamme (Ef. 4:30). Kun meidät on ostettu Jeesuksen verellä, sinetöity ikuisesti Jumalan lapseksi, Pyhä Henki tekee aloitteen muuttaakseen meidät jumalallisiksi ihmisiksi (2. Kor. 5:17; Room. 8:29). Mutta Hän ei tee meistä robotteja. Meillä on edelleen vapaus totella tai olla tottelematta Häntä. Kun toimimme lihallisilla, lihallisilla tavoilla, me suremme sisällämme asuvaa Henkeä.
Kuolema on aina surun aikaa niille, jotka jäävät jälkeen. Siitä huolimatta Paavali kirjoittaa, että kristityt eivät sure toverinsa kuolemaa samalla tavalla kuin epäuskoiset. Ensimmäinen Tessalonikalaiskirje 4:13-14 sanoo: Veljet ja sisaret, emme halua teidän olevan tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat kuolemassa, jotta ette murehdi kuten muu ihmiskunta, jolla ei ole toivoa. Sillä me uskomme, että Jeesus kuoli ja nousi ylös, ja niin uskomme, että Jumala tuo Jeesuksen mukana ne, jotka ovat nukkuneet hänessä. Paavali muistuttaa meitä ajattelemaan kristityn kuolemaa unena, koska se on väliaikainen tila. Vaikka olemme surullisia, ettemme jaa enää maallisia kokemuksia edesmenneiden kristittyjen rakkaittemme kanssa, voimme myös odottaa ikuisuutta heidän kanssaan.
Suru ja toivo voivat olla rinnakkain. Toivo, joka meillä on Kristuksessa, auttaa meitä pääsemään eteenpäin surun läpi. Uskovan ikuisuus ei hyväksy kuolemaa tai surua, itkua tai kipua (Ilmestys 21:4, NLT), sillä Jumala itse pyyhkii pois jokaisen kyyneleen silmistämme (Ilmestys 7:17). Tässä maailmassa koetut menetykset ovat todellisia, ja ne vaikuttavat meihin monin tavoin, mutta emme elä katkeruudessa tai synkkyydessä. Elämme iankaikkisen elämän toivossa, jonka Jumala, joka ei valehtele, on luvannut (Tiitus 1:2). Nykyinen kokemuksemme antaa tietä Jumalan äärettömälle hyvyydelle ja ilollemme Hänen läsnäolossaan ikuisesti (ks. Psalmi 16:11; 21:6).